Valokuvaaja, väitöstutkija Liisa Söderlund latasi meihin kuvallisen ja sanallisen yhteisviestin virtaa viikonloppukurssilla Iisalmen kulttuurikeskuksessa 15.–16.9.2017.
Valokuvien arviointityöpajassa Söderlund toi esille sekä suomalaisten että ulkomaisten valokuvataiteilijoiden kuvien kautta kuvakertomusten saloja ja myös sitä, millä tavalla kuvia voisi nimetä sortumatta toistamaan kuvan itsensä ilmaisemaa asiaa.
Aluksi oli kuva. Luolamaalaukset olivat viestintää ennen kirjoitustaitoa. Onko teksti lopultakin kuvaa? Filosofin ja kulttuurintutkijan Walter Benjaminin mukaan tekstin tehtävä on ohjata katsoja kuvan merkityksen äärelle. Teksti osana valokuvaa – siis kuvan sisällä – on erityisen merkityksellistä.
Ensin keskityimme teoriaan, miten teen kuvakertomuksen.
Useimmiten on suotavaa, että kuva ja sen nimi eivät selitä toinen toistaan. – Koira miehen sylissä on turha nimi, jos kuvassa on koira miehen sylissä.
Osa valokuvataiteilijoista jättää teoksensa kokonaan nimeämättä. He luottavat kuvan tai kuvasarjan narratiiviseen (kertovaan) voimaan. Toisaalta on eri juttu nimetä kuvia kirjaan tai näyttelyyn kuin kilpailuun. Liian paljon oivaltavuutta vaativa, omasta mielestä hyväkin nimi saattaa jäädä tuomaristolta ymmärtämättä, ja siksi koko teos voi tulla hylätyksi.
Työpajassa jokainen oli nimennyt viisi omaa kuvaansa, joita työryhmissä arvioitiin. Arviointivaiheessa itse kuvaaja seurasi keskustelua, mutta pysyi hiljaa. Se oli äärettömän voimauttava kokemus. Molemmat olivat kiinnostavia osia: siis olla arvioimassa toisten nimeämisiä ja kuulla, kuinka muut näkivät omat aivoitukseni.
Sitten pääsimme rakentamaan omaa kuvakerrontaa.
Suosittelen tällaista työskentelyideaa kaikille kameraseuroille. Siinä on pakko paneutua paitsi kuvan sisältöön myös kuvan ohessa olevaan tekstiin.
Puhuttiin myös kuvareportaasista, jonka maankuulu tanssitaiteilija Jorma Uotinen on tiivistänyt lauseeksi: ”Alku, loppu ja välissä puppua.”
Meille tuli selväksi, että ei ole yhdentekevää, mihin järjestykseen näyttelykuvat ripustetaan tai miten kuvat nimetään. Ei ole sama, mitä kuvia painattaa kuvakirjaansa ja missä järjestyksessä.
Valokuvalla on oma kielensä, joka eroaa kirjoitetusta ja puhutusta kielestä. Usein kuva vertautuu runouteen, jota kukin tulkitsee omalla tavallaan, oman persoonansa ja elämänhistoriansa kautta. Söderlund muistutti, että oma tulkinta on yleensä yhtä arvokas kuin jonkun toisen.
Harjoittelimme kuvien nimeämistä antamaan lisää tehoa kertomukselle.
Kuvareportaasi on reaktio todellisiin tapahtumiin, joita se tulkitsee. Se on dokumentaarinen kokonaisuus. Se on realistinen kertomisen tapa. Se on journalistinen kuvakertomustyyppi. Siinä kuva ja teksti tukevat toisiaan.
Söderlund nosti esille kuvajournalisti William Eugene Smithin (1918–1978) ja tämän tarkkaan logiikkaan perustuvat reportaasinsa amerikkalaisessa Life-aikakauslehdessä. Hänen kuvansa olivat paitsi kertovia myös visuaalisesti toisiinsa erityisen saumattomasti liittyviä kokonaisuuksia.
Kuvakertomus sivuaa usein elokuvaa ja sarjakuvaa.
Lopuksi kommentoimme omat kokemukset työpajasta.
Liisa Söderlundin kurssi rohkaisi meitä harrastajia harppomaan ulos urilta, kokeilemaan, tutkimaan, olemaan uteliaita ja vaihtamaan kokemuksia toistemme kuvista ja samalla oppimaan. Se on seuratoimintaa parhaimmillaan. Työpajan tyyppiset kuvan ja tekstin arvioinnin kokemukset vapauttavat harrastajan hetkeksi irti tekniikan kahleista. Itse aisassa ne kuljettavat ihmismielen harrastuksen ytimeen, joka useimmiten hukkuu kuvaustekniikan alle.
Liisa Söderlund on itse loppuvaiheessa väitöstyössään, jonka teemana on valokuvien avulla vähentää ihmisten stigmaa (leimaa) asunnottomien yhdistyksissä.
Kuvat: Pentti Koppinen
Teksti: Ilpo Rytkönen
Jätä kommentti