Karhun Helena oli jo valmiina kameroineen, jalustoineen ja lankalaukaisimineen sillankorvassa, kun saapastelin paikalle kuvaamaan ilotulitusta. Kun sain oman häkkyrän pystyyn, paikalle ilmestyi myös Asikaisen Kalevi. Kolme kameraseuran yksikköä oli valmiina objektiivit kohti yläsavolaista länsitaivasta.
Asetuin Helenan viereen, Kalevi oli toisella puolella. Minulla oli kapein sektori eli 24-millinen objektiivi, joten olin varma, ettei se häiritse molemmin puolin olleita laajakulmia. Sopivasti sujautti välistä.
Välistä sujautti, mutta objektiivilla on väliä, kun kuvaa ilotulitusta. Minulla oli auttamattomasti liian pitkä polttoväli. Se oli oman kalustoni lyhyin, Canonin EF 24–70, f2,8. Olen monesti pohtinut Tamronin 16–30-millisen hankkimista, mutta se on jäänyt noin tonnin hinnan vuoksi ja yli kiloisen painon takia. Kameran nokalla olen sitä käyttänyt, eikä ole yhtään huono ollut. Canonin oma, valovoimainen laajakakkula maksaa yli kaksi tonnia.
Olen kuvannut vasta 50 vuotta, mutta en ollut koskaan tuota iltaa aiemmin tallentanut ilotulitusta.
Väänsin aukoksi 11. Valitsin valotukseksi bulbin (B). Tarkensin manuaalisesti äärettömään. Kun raketti lähti, painoin lankalaukaisinta neljä–kuusi sekuntia.
Ympäristö valottui juuri niin kuin pitikin. Pitkän valotusajan vuoksi myös raketit piirtyivät kauniina valojuovina kennolle. Lightroomissa ei tarvinnut paljon enää säätää. Isoimmat valokukat eivät mahtuneet ruudulle, koska ei ollut tarpeeksi… tai oli liikaakin objektiivissa millejä.
Ympäristö ei ollut kuvauksellinen, mutta jospa se vielä joskus nasahtaa.
Parasta oli se hetki. Se tunnelma, kun yhdessä valoteltiin. Paukut olivat sen verran heiveröisiä, ettei Paloisvirran siltakaan tärissyt.
Ilpo Rytkönen
Jätä kommentti