Kunnon vinkka puhaltaa voimalla pellon yli ja pistää hieman hytisyttämään. Mutta enää muutama kymmenmetrinen ja pääsen metsän suojaan. On juuri sen verran valoa, ettei tarvitse kaivaa oksantynkää nenäontelosta.
Maa rasahtelee saappaiden alla. En pidä kiirettä ja saapuessani perille on näky sitä mitä odotin. Sopivasti lunta ja riitettä tummaa maisemaa vasten antaa kuvilleni mieleiseni ilmeen.
Sormet eivät näin alkuun tahdo tykätä pakkasilmasta ja kylmästä metallipinnasta. Sykähdyttävästi kaksi koskikaraa pyrähtelee melkein napapuolet vettä viistäen.
Päästessäni asiaan kiinni, luovuuden vietäväksi, unohtuu ulkoiset seikat. Tunnit vierivät, kymmeniä kertoja pyyhkäisee takin hiha nenäpuolta. Mutta ei määrättömästi kuvaamistakaan. Tarvikkeet reppuun ja reppu kiinni. Mukavaa on myös vain olla. Kuulostella sekä ihmetellä, elää hetki äiti maan povella.
Jätä kommentti