Tiivistelmä lokakuun kk-tapaamisen aiheesta metsän kuvaaminen. Lähtökohtana metsän valokuvaamiselle on tulkita metsää. Tässä kohtaa siis puhun metsän kuvaamisesta maisemallisesta lähtökohdasta. Metsään mennessä kameran lisäksi toinen tärkeä väline on jalusta. Jalustan käytön lähtökohtana on se, että haluan kuvata maisemallisia metsäaiheita arvoilla iso 100, f-luku 8 – 11. Näillä arvoilla keskipäivänkin metsässä valotusajat blokkaavat käsivaralta kuvaamisen pois. Ainakin ”kunnon” metsässä. Puhutaan siis puolta sekuntia pidemmistä ajoista. Metsä on mielestäni pehmeä ja myös herkkä. Korkeat iso arvot ”rosoistavat” tätä käsitystä. Metsästä löytyy myös aiheita, joihin voi hyödyntää suuria aukkolukuja, kuten 2.8 / 4. Näissä tapauksissa macro objektiivi on hyvä. Lisätäsmennyksenä tähän kirjoitukseen se, että käytän yleensäkin luontoa valokuvatessa Av ( canon ) aukon esivalinta tilaa.
Värilämpötila ( kelvin ), jota voi säädellä kamerassa kuvaushetkellä tai sitten jälkikäteen kuvankäsittelyssä. Aloittelevalle luonnon valokuvaajalle AWB on hyvä. Silloin tällöin myös kokeneemmalle kuvaajalle. Myös päivänvalo, pilvinen ja varjo ovat testaamisen arvoisia. Edistyneemmissä kameramalleissa värilämpötilaa / valkotasapainoa ( K ) voi säätää itse.
Paljon valokuvanneelle alkavat asiat tulla selkäytimestä. Voin huolettomasti säätää värilämpötilan arvoon K 6500, kun näen seuraavanlaisen maiseman etsimen läpi; Täynnä vihreää, johon puut ovat omalla värityksellään harmoonisesti sulautuneet. Yleensä metsämaisemassa K 6000 – 6500 on hyvä aloitus värilämpötilan suhteen. Maisemassa jossa on selkeästi sekä kylmää, että lämmintä on kuvaamisen kannalta haastavan mielenkiintoinen. AWB säädön ongelma tuppaa olemaan se, että se tekee joko liian kylmää tai lämmintä. Itselleni ennen kaikkea vihreän oikea sävyisyys on tärkeä. Myös se, että musta toistuu mustana ja valkea valkoisena. Tässä siis värilämpötilasta sulan maan aikaan. Talven omaleima on sininen. Talviaamujen kuvaajana tämä on juurikin totta. Niinpä ollen se K asettuu aika vakiosti arvoon 8000 alkuvaiheessa ja näin vältyn läpi sinisiltä.
Metsä on minulle ennen kaikkea hämyn ja hämärän paikka. Ja tätä moni metsä todellisuudessakin on. Kuvan alivalottamisella saadaan metsän ”sielu” esille. Oikeaa valotusta kuitenkin joutuu aina enemmän tai vähemmän hakemaan. Ei ole poissuljettua, etteikö jossain tilanteessa joutuisi myös ylivalottamaan. Haarukointi on hyvä keino etsiä oikeaa sävyä kuvaan. Esim. Kolme kuvaa arvoilla, 0, – 1, – 1,5.
Mieliaiheeseeni, eli tulkintaan sekä sommitteluun. Pyrin kaikin keinoin välttämään suljettua huonetta. On tärkeää, että maisemasta pääsee ulos. Kuvan katsojalle syntyy ajatus, että kuvan takaa löytyy toinen kuva. Kuvasta on myös hyvä löytyä asia, joka tuo katsojan sisälle kuvaan. Edellä mainitusta kiitos tarkkaavaiselle seuraajalle. Ehkä klassisin keino on sulkea kuvasta toinen puoli ja viedä toiselta puolen ulos seuraavaan tilaan. Myös valo sekä varjo ovat oivia apuvälineitä sommitteluun. Valolla voidaan ohjata tiettyyn suuntaan ja myös rytmittää kuvaa. Samoin puut ovat erinomaisia rytmittäjiä. Nurkasta nurkkaan käyvät vinolinjat antavat jännitettä. Hyvä vangitsija on kuvassa oleva yksityiskohta, joka sopivan korostuneesti nousee esille. Ja tämä kohde on hyvä sijoittaa ns. Kultaisen leikkauksen pisteisiin. Tai hieman enemmään joko oikealle tai vasemmalle. Keskilinjalle sijoittamista kannattaa harkita syvästi. Kuva voi olla myös asetelmallinen, jolloin nimenomaan sommittelulla on todella iso merkitys. Kuvassa olisi hyvä olla rytmillinen selkeys.
Taiteellisen kuvaamisen lisäksi myös dokumentaarinen kuvaaminen on mielestäni oleellista. Luonnon tieteellisten asioiden todentaminen. Metsä on myös kohde, jolla on vuosisatojen ajan ollut taipumuksena hävitä tavalla tai toisella. Näin ollen etenkin peikkometsien, jos sellainen kohdalle sattuu, kuvaaminen on tärkeää. Ja hyvät veljet ja sisaret, kaikki edellä mainittu on allekirjoittaneen henkilökohtaista näkemystä. Tärkeintä, että menette metsiin ja kuvaatte. Teette matkaa aistein ja vaistoin.
Ville Heikkinen
Jätä kommentti